Valoni vietiin, mutta selvisin ja löysin taas itseni
Kristiina Ketola-Orava: Valoni vietiin
Olin nopea, tehokas ja ammattimainen ATK-edustaja. Osasin tehdä monta asiaa kerralla, enkä hukannut aikaa. Kun tankkasin autoa, mietin samalla, mitä ruokaa kohta ostan kaupasta. Samalla puhuin yhtä aikaa puhelimeen. Olin ylpeä, että olin niin ahkera ihminen.
Tein työssäni myös työmatkoja Oulun läheisiin kaupunkeihin. Olin hyvä työssäni ja sain tehtyä hyviä, tuottavia kauppoja. Iltaisin mielialani alkoi kuitenkin laskea, sillä mietin tehtyjä kauppoja. Mietin sitä, että ne eivät olleet asiakkaille tarpeellisia. Tunsin syyllisyyttä siitä, että tein niin isoja kauppoja. Se oli nurinkurista, koska niinhän minun pitikin toimia.
Pikkuhiljaa minua alkoi uuvuttaa ja väsyttää. Väsymys oli niin kovaa, että kun ajoin esimerkiksi Raaheen, minun piti pysäyttää auto muutaman kerran levähdyspaikalle. Mielessäni alkoi pyöriä sama miete. Istuin autossa ja mietin, että jäisipä jalkani auton oven väliin, että pääsisin sairaslomalle. Välillä istuin autossa ja katsoin jalkaani ja auton ovea. Ajatus oli päivittäin monta kertaa mielessäni. Minua todella väsytti. Lopulta pelkäsin ajaa autolla. Pelkäsin ajavani rekan alle. En puhunut näistä ajatuksistani kenellekään.
Lupa uupua
Laitoin jouluvalot kotimme porttina olevaan rautakaareen. Oli lähestymässä jouluaatto 2001. Valot olivat todella kauniit. Aamulla huomasin, että ne olivat hävinneet. Reagoin siihen voimakkaasti. Koin, että minua on loukattu syvästi. Koin, että teko oli suunnattu minua vastaan. Itkin asiaa. Olin vihainen ja surullinen vuorotellen. Tunsin voimattomuutta hallita elämääni. Koin, että elämästäni vietiin valot, elämäni valot.
Mieli oli surullinen ja olo uupunut. En ollut kuitenkaan tottunut antamaan periksi.
Joululoman jälkeen palasin töihin. Tein töitä tyylikkäissä vaatteissa hyvin meikattuna. Kuoreni lävitse ei varmasti nähty. Sitten tuli keskiviikko, 16.1 2002. Tein kauppoja Oulun kaupungin eräässä kohteessa. Kauppojen jälkeen ajoin Kaukovainion Teboil huoltoasemalle. Ostin kahvin ja jostain syystä myös Iltalehden. Istahdin pöytään.
Hetken siinä istuttuani minua lähestyi mieshenkilö. Hän alkoi juttelemaan ja kysyi, voiko hän lukea lehden, koska en ollut sitä aukaissutkaan. Annoin lehden. Hän katsoi minua ja kysyi mikä minulla on. Olin hämmästynyt, mutta jotenkin automaattisesti vastasin, että en jaksa enää. Hän katsoi minua ja sanoi, jos sinulla on auto, niin aja piirille. Hän jatkoi vielä, että mene vaan, on sinne hienommatkin ihmiset menneet. Vastasin jotain sinne päin, etten uskalla. Hän kaivoi takkinsa sisätaskusta vihreän muovisen cocktail -tikun ja antoi sen minulle sanoen, ota tämä tueksi. Sen jälkeen hän meni eri pöytään. Katsoin cocktail -tikkua tarkemmin. Vihreässä tikussa oli kaksi sydäntä vierekkäin siinä keskellä. Otin tikun ja lähdin piirin päivystykseen. Olin saanut siihen luvan täysin vieraalta ihmiseltä.
Ajoin Peltolaan, psykiatrisen päivystyksen eteen. Puristin tikkua kädessäni ja menin sisälle. Mietin, miten minun kuuluu olla siellä. Siellä neuvontaluukulla oli nainen. Menin luukulle ja sanoin, etten jaksa enää. Hän vastasi, että ei tarvitsekaan, kerro vain nimesi ja sen jälkeen istuudu odottamaan lääkäriä. Kerroin nimeni ja istuuduin odottamaan tuolille, mikä oli ikkunaan päin. Näin kuinka ulkona satoi kauniisti, oikein hiljalleen isoja lumihiutaleita. Samalla huomasin, että poskiani pitkin valui kyyneleitä. Minä itkin. Tunsin suurta onnea siitä, että sain vain istua siinä. Sain luvan vain olla.
Minun valojani ei vie enää kukaan
Pääsin pian juttelemaan lääkärin ja hoitajan luo. Kerroin heille, mitä olin viime aikoina tuntenut ja miettinyt. Sain sairaslomaa ja puhelinnumeron, mistä saisin tilattua itselleni ajan mielenterveystoimistoon. Väsähdin niin, että istuin jonkin aikaa vielä päivystyksessä. Minua pelotti ajaa kotiin. Pelkäsin ajamista. Pääsin turvallisesti kotiin asti. Soitin miehelleni. Minua pelotti ja jännitti puhua sairaslomastani. Tunsin syvää häpeää. Häpesin sitä, että en ollutkaan se ihana toimelias vaimo, vaan masentunut sairaslomalainen. Tunsin häpeää, koska samalla pelkäsin, että rakkaus ja rahat loppuvat. Pelkäsin tulevani mitätöidyksi ja hylätyksi. Mieheni ymmärsi ja tuki minua. Minun piti ymmärtää, että nuo tuntemani tunteet johtuivat minusta, eivät miehestäni.
Keskivaikea masennus oli sairauteni nimi. Pelkäsin ja häpesin. Tunsin itseni rumaksi, osaamattomaksi ja turhaksi. Aloin suorittaa kotona ylimääräisiä kotitöitä, etten tuntisi itseäni niin huonoksi. Kävin kerran viikossa mielenterveystoimistossa kertomassa, mitä tunnen. Se oli vaikeaa aluksi. En aina tiennyt mitä tunnen, tunnenko mitään, vai tunnistanko edes tunteitani. Siinä se sitten oli, elämäni oli pysähdyksissä pitkän aikaa. Etsin itseäni ja mieltäni. Niin sen koin.
Silloin ajattelin, että se oli suuren suuri häpeä. Tänään ajattelen, kuinka tarpeellinen kokemus se minulle olikaan. Tätä kirjoittaessani katson cocktail -tikkua ja ajattelen kiitollisena ihmistä, joka sen minulle antoi. Hän tietämättään antoi kuin hukkuvalle pelastavan köyden pätkän. Se oli pieni, mutta arvaamattoman suuri teko. Minä selvisin ja löysin jälleen itseni. Sen jälkeen varan vuoksi, olen laittanut jouluvalomme rautakaareen kiinni nippusitein. Minun valojani ei vie enää kukaan.
Olen 61-vuotias eläkeläisnainen Oulusta. Asun elämäni rakkauden kanssa kahden omakotitalossa, josta on lähtenyt maailmalle monta lasta. Olemme uusperhe ja olemme toimineet myös sijaisperheenä.
Elämässäni on ollut paljon iloja ja riemua, mutta myös haasteita niin kuin jokaisella.
Välillä on ollut keskivaikeaa masennusta ja uupumista. Koen olevani positiivinen, iloinen, kiitollinen ja hyvän huomaava ihminen. Kirjoitan omista kokemuksistani suoraan ja rehellisesti ilman häpeää. Elämä on nyt eikä myöhemmin. Tartutaan siis tähän hyvään hetkeen.
Iloisin terveisin Kristiina Ketola-Orava