Huuto avaruuteen -blogi (osa 6)
Olen SirkkaLiisa, se sisukas. Tämä on kuudes julkaisu talon blogissa.
Istun keittiön pöydän ääressä läppäri edessäni, on jo hämärä. Pitäisi etsiä led-kynttilät, eivät ne valaise, mutta luovat tunnelmaa.
Myöhässä. Kohta linssikeiton syöminen. Lievää pahoinvointia. Ei tee mieli syödä oikein mitään.
Harmaata, on ainakin satanut, jos ei nyt sada. Jotakin hyväntuulista ja kevyttä tässä jo kaipaisi.
Vihersaaren tuulimyllyn siivet pyörivät. Siis kuitenkin tuulee, vaikka männyt ovat liikkumattomia.
Harmaita pilviä tasaisesti, paitsi taivaanrannassa valoisampi nauha. Aurinko nousi yhdeksältä ja laskee kolmelta.
Tiskikone käyntiin ja tyhjäksikin. Timanttia.
Elokuussa ei mieli siirtynyt ajan mukana syksyyn. Itse asiassa hypähdin saman tien tyhjiöön.
Mihinkään en pääse asunnosta, hoidot ja tutkimukset, mitä niistä niin väliä.
Ajattelen aina, jospa seuraavalla kerralla on tilanne jo toinen. Ja seuraavalla kerralla tilanne ei ole toinen.
Paino nousi, herkuttelu jatkui, mutta joka aamuinen painonpunnitus loppui. Kuka uskaltaa katsoa puntaria, en minä.
Pääni ei toimi, minä en toimi, mikään ei toimi. Silti elämä on hyvää.
Toipuminen tuntuu sanana lempeältä. Se sallii epävarmuuden, paikallaan olon, hitauden.
Keinun kuplassa, merellä auringossa ja lämmössä, aaltojen mukana. Taivas on niin syvän sininen kuin se osaa olla. Olen suojassa. Tyytyväisenä hymyilen sinitaivaalle ja kauempana näkyvälle palmusaarelle.
Kuplassa olen uudistumisen vihreä ja syvän ilon keltainen. Toivon.
Vuoden alussa leijailin ajan ja maan pinnan yläpuolella ja nyt olen siirtynyt kuplaan, joka sijaitsee merellä. Ajatella. Vuoden sisällä on sittenkin jokin muuttunut.
Rauhoitu ja luovuta unelmistasi, sanoo sisäinen oppaani. Öö, mistä unelmista. Minähän luovuin niistä jo lapsena. Vai onko ihminen niin sitkeä, että jossain mielen sopukoissa säilyy unelmia, joista ei edes tiedä mitään?
Nykyaikana on usein elämänohjeena: unelmoi. Yksinkertaisesti: unelmoi. Googlessa unelma -sanalla ensimmäiseksi näkee kuvan unelmanimisestä ruukkukasvista.
Valitsemassani valokuvassa roikkuu kissa kynsiensä varassa ohuesta narusta voimiensa ylärajoilla – rajojensa ylikin. Vaikealta näyttää. Kissa pinnistelee, ettei putoaisi. Mihin se on putoamassa?
Oivalsin vasta tänään, että itsestänihän tuo kuva kertoo. Pinnistelen edelleen, vaikka olen jo pudonnut. Ehkä on vielä varaa pudota lisää. Pelko pois. Päästä irti.
Minussa on jäljellä sisua, siihen luotan, vaikka aikaa kuluu.
Kommentit
Ei kommentteja