"Yksi suurimmista asioista, mitä taide tekee, on saada luojansa aidosti tuntemaan tunteensa"

Visual artist Inkeri Jäntti: ”One of the biggest things art does is making its creator genuinely feel own emotions”

suomeksi alla

Inkeri Jäntti is a visual artist based in Oulu interested in feminism, abandoned places and site-specific art.

Her exhibition autionainen was happening in the Cheerful House – Hyvän mielen talo – in October 2024 – the month full of Halloween aesthetics. She combined very different techniques, such as cyanotype, art photography and AI.

Inkeri described the exhibition as a visual ”collection of dark stories from the misty and unpredictable borderlands of grief and anger”. 

In an interview with Lölä Florina Vlasenko Inkeri Jäntti talks about toxic positivity, censored emotions, empowering photowalks and things in between.

Kuva: Inkeri Jäntti

How long have you been working with the autionainen concept and why did you like it in the first place?

It came along with Instagram: I wanted to have an account for the dark aesthetic.

I started photographing in abandoned houses when I was around twenty – twenty years ago. I have always found them fascinating, and I don't really know why. As kids, we planned many times to get inside an abandoned house, but then, when we were just about to do it, some noise always came up and we ran away. Closer to twenties I became brave enough to get in.

So, by twenty I started photographing abandoned houses and abandoned places. As I was taking more and more pictures inside the houses, I was exploring more and more of their insides. And I loved them. 

I´ve also always loved the image of beautiful women being sad (laughs). I loved fashion and gothic movies, drama and music. I wanted to tell stories, but I am too impatient for writing and not good at drawing, so the storytelling came through photos. These were stories of women in interesting clothing, being sad or angry.

At first it was very different – more of goth fashion and emo style. Then it slowly moved towards visual stories.

I have many times encountered a comment ”You are so negative! Dark! Pessimistic! Over dramatic!”. So I wanted to have this one place where I could just be all that, unashamed. With a lot of drama, darkness and death. I really enjoy it. I just love doing it. People don't have to follow it. Don't look at it if you don't want to look at it. 

That is how the autionainen Instagram happened 6 years ago.

It was quite informed by the literature and music of the XIX century, which had many dramatic vibes. An opera about somebody very depressed, in love and dying was ok at the time. There was no ”Good vibes only” thing. It is weird that right now it is not ok because it is not stylish.

Kuva: Inkeri Jäntti

The toxic positivity is more toxic than positive, isn't it?

Yes! In the early days I used to ask people to give me some feedback on the autionainen account. One lady said to me: ”I am disappointed that you as a feminist have these photos where all the women seem like victims”. I felt attacked and said: ”Yeah, we are victims. What's the problem?” I don't want toxic positivity as I don't want just the ”we are survivours” discourse. Maybe I want to show victims? They went through a lot, they are literally dying and mourning and frozen. And there is nothing wrong with that.

No survivour vibe comes without those stages, does it?

No! I don't think it is anti-feminist to show that women can be victims. I think in certain feminist circles one is encouraged to show strong female character. But this is super boring at the end of the day. That is like: ”Ok, this woman is strong. Now she deserves a place in our culture, because she is like a man, strong”.

But the women who are angry, traumatised and can't ”get over it” (you are supposed to ”get over it”) are not necessarily survivours. They are not perfect women. But they don't have to be perfect to be accepted, that's the point.

In your photowalks through abandoned places you have been discovering different objects and old pictures. What was the most surprising discovery so far?

I love all of them! There is no way to time travel, but through the found objects in abandoned places you can have a peek into the life of someone who had been living there. Sometimes I find very personal photos, with some personal moments captured – you can tell by how somebody is looking at the camera, or rather at the person behind the camera.

Once I went for a walk, and I was bored, so I went to the junkyard and found a negative on the ground. The universe is giving me a prize, I thought, because I went out to get some fresh air (smiles).

Really hard to say what was the best find of mine. There are some photos I found which are my favourites. One of them – two women posing in 1950-s clothing – has become a part of a cyanotype print which could be seen on the exhibition in Hyvän mielen talo. I love it. I have an impression there is a story behind it.

Another favourite found photo is from the 1980-s / early 1990-s, taken with a flash. It is a girl going to a Halloween party, she has a black cape and heavy make-up on her face and she is making a funny scary face. I love it so much.

I also like to find spaces which are really untouched. They look like a set – with old furniture, a window which is a little broken, a curtain floating... I once found a beautiful set like this, and next time I came there with a model, the whole house was torn down.

Most of all I like the stories which I feel behind those images, objects and places. 

There was this one house that I found. There was a car in the yard for about fifteen years, as can be seen from aerial photos. And the house was called ”Wooden Leg” (laughs). I found out that a person lived there who had a wooden leg. But the name was there before that person lived there! So nobody knows why the place was called “Wooden Leg”. This is the weird stuff I enjoy.

Taideteos kuvassa: Inkeri Jäntti

There is a beautiful symmetry in your explorations of the wounded women and abandoned houses. Both are in transit, yet the time is frozen.

Yes. I've noticed that in abandoned houses I feel most myself. An abandoned house exists outside the society´s infrastructures. The rules no longer apply. In a way it is a back-to-nature situation, and nobody's looking at you. You feel unobserved and absolutely untouched.

I have a lot of respect to the houses and the people who lived there. It is always interesting, I never have ”this is gross” reaction. It is a non-place with no rules!

The same subtle vibes are in the objects you captured in cyanotypes and photographs. Small details hint on stories that could have happened, but don´t tell them directly.

Indeed, with cyanotypes it feels I am putting little pieces of story there. I might be completely wrong about those people from the past, and that's okay. Everybody who is looking at those images can make up their own story. 

Taideteos kuvassa: Inkeri Jäntti

Cyanotype emerged in the XIX century as a result of a dedicated experimentation by a mathematician, astronomer and chemist John Herschel. Now you experiment with that experiment. How does it feel?

At that time cyanotype appeared as something quite scientific. It was the first way to copy something in blueprints. You would get the exact copy with no mistakes. Today, it is very much experimental. You never know what happens, until it happens, especially with photos, which for cyanotype I turn black-and-white, change contrast and print on transparent paper. Rules are not as in Photoshop (smiles).

Taideteos kuvassa: Inkeri Jäntti

You also combine something as old as cyanotype with something as new as AI. How do you find this combo?

A lot of artists have issues with AI, and I definitely understand them. There are people who make AI with somebody else´s paintings, and then put prices on it. That's really wrong.

For me, AI has been another tool for experimentation. I also like how wrong it can go (laughs). Sometimes AI just does not understand a very specific thing. It is annoying, but on the other hand it gives new directions.

The story behind the AI series in the autionainen exhibition is that I was doing a concept design for a project, and I wanted to do an installation. I gave AI a list of objects and materials which I would be able to use, I didn't tell a story of what I was making to the AI. What came out was perhaps more weird than the original concept, and it all went in very strange directions which I liked in the end.

I also did some cyanotypes with AI images I had created, and it felt good, it felt more mine – not the case when I work only with AI.

It was strange when I listened to people who saw the images for the first time. How are these made, they asked. I wondered: do they really look like photos?

Kuva: Inkeri Jäntti

Actually, in moments they do. When you start looking at the images, you realise it might be AI.

An interesting part of the AI is that you can make art with it, but it also gives you ideas which don't come from your head. It is a weird relationship.

With the AI I was creating images of selkie – the sea women you can trap by stealing their seal coat. Then they were forced to marry a man who had their seal coat. I was picturing how the kids – half seals – would come out of water saying ”Hi dad!” The story is creepy and twisted, so the AI images fit in very well, bones going everywhere and the creatures not necessarily having heads (smiles).

Legends about mermaids must be very different here in the North, as it is damn cold.

There was this book I was reading as a kid about mermaids. It said the more you go north, the uglier and scarier the mermaids get (all laugh).

The selkie myth is actually from the UK and Shetland islands. Some greenlandic people were wearing seal furs and sailed in small canoes. They used to call them Finn Folk. That was probably how the myth came up.

Kuva: Inkeri Jäntti

Your exhibition was happening in October – the month of the Halloween, when even mass culture allows to put the taboo off death, rethink it and have fun with it. The Cheerful House regularly hosts Death Cafes – spaces where the taboo is broken to remind oneself that living a good life involves considering the fact that it will end. How did you find courage and power to confront the topic of death and break taboos? And how did you manage to deal with death artistically, but avoid hopelessness? Hope isn´t dead in your artworks.

Really? (smiles)

Are you disappointed?

No, I just feel that sometimes it is. Survivour is a really weird word. If you survive, it doesn't mean you thrive. ”You survive” means you barely stay alive. I obviously have some trauma background and in photographs I am talking about that.

A lot of people react to trauma by freezing. It feels like being dead, they could say. Another thing about the female characters in the photos is that they are vindictive. They might be dead, but they are waiting to get up and get you (laughs).

They say you have to forgive and move on – well, I don't want to and I don't care what they say.

Imagine a soldier wounded in a battle, lying in the battlefield wondering: ”Am I dead or alive? Can I get up or can´t I?” Then somebody tells him: ”You´re so dark, pessimistic and negative!”

I don't think the exhibition was about real death, rather emotional death, or a trauma so heavy it feels like you died. I hate the word ”empowered”, but if I were to use it, I would say that the empowerment implies that you are allowed to be a complete huge mess on the floor. That´s fine. You don't have to go into the light if you don't want to. You can stay in the dark.

The mental health system suggests that it is ok to feel like that, just don't show it to anybody. Don´t bother. The women on the photos do bother. They are annoying. They are the ”worst type of women”. They go like: ”I feel like shit. I wanna die. And I hate you all”. They are saying it shamelessly. That´s why I loved doing these artworks and doing the autionainen Instagram.

I have a bad day, everything sucks, and I do an image and I put it out there. There are not a lot of subscribers, and I don't care who actually sees it. It makes me feel better because I can express it. The woman freezing, dying in the water – this is how I feel. Look at it or don't – it´s there. I like it.

The most empowering thing is to be allowed to express how you feel. That´s something that is not often allowed. Especially in trauma, when something bad happens and you´re not allowed to react. If people support a person going through something bad and allow her to react in any way, cry, scream, then the long-term trauma is less likely to be born. PTSD is informed by traumas one didn't have a chance to react to.

Is this emotional censorship in a way?

It is gaslighting. I think the only way to deal with your emotions is to feel them. You can´t put them away. Or if you put them away, they all go away, you don't get to choose the ones which should stay.

There is a long way of semishades between hope and hopelessness. Sometimes one doesn't get to hope, but at least takes off from the hopelessness, without rushing the darkness away.

Yes, it is relieving. I believe trying to run away from your pain creates anxiety. I understand: sometimes you have to put your pain away, you can´t handle it all the time. But then you go back. 

The worst thing is when people tell you, that when something bad is happening, you have to be in a specific place in your emotions. You can´t decide your emotions. Only feel them.

Taideteos kuvassa: Inkeri Jäntti

How has art making been affecting your mental health journey and vice-versa, how has your mental health journey been affecting your art making?

Some people don't consider me a ”real artist”, because I make art from emotion, and it feels like it hasn't been trendy for over one hundred years. Now art is often expected to be somewhat of a scientific documentation. I struggle with that, because for me it is very much about emotion. Images are very important too. Sometimes when I apply for grants for my art making, I get a response that it´s not going to happen, because they are ”too commercial”.

autionainen project is very important to me because I always come back to it. Even when I think I am not treated as a ”real artist”, and that nobody likes my work.

I think that one of the biggest things that art should do is to make a person who is creating it feel good – or rather genuinely feel own´s emotions (which doesn´t necessarily feel good, but it gives you something). That is what it gives me. When you accept that you probably will not be recognised as an internationally acclaimed artist, you ask yourself: ”Then why am I doing this? Why am I creating art that isn't even art in somebody´s eyes?” 

As I discover another visually interesting abandoned place or work with images, or take photos, I know the answer: ”I just want to. I like this. It makes me feel seen. It feels like I am sharing a part of myself, and that is important to me”. 

In that way it is connected to mental health. 

I photograph all the time, every day, a lot with my phone. The connection to mental health is also in allowing this process. I have another Instagram page, very banal, matter of fact, realistic, where I just observe – nature, buildings, trash – and post images of them.

If I had a really bad day or a lot of anxiety, I just go out and photograph some kind of thing, like round things, or wet things. Sometimes that could be grounding, that could be something you repeat – and it might help with anxiety.

Sometimes I didn't have any ideas in advance, just feeling very bad and forcing myself to create something. It helped. If you start doing something, walking and taking pictures, you will find something interesting in the end of the day. Even if it is very small, like bones (laughs). Once I found a paper in the trash area, which was an imaginary map with imaginary countries. It was fascinating! Observing and sharing things like that can make your day a little less shitty. Good luck!

Artworks by Inkeri Jäntti are available for sale.

…

Kuvataiteilija Inkeri Jäntti: "Yksi suurimmista asioista, mitä taide tekee, on saada luojansa aidosti tuntemaan tunteensa"

Inkeri Jäntti on oululainen visuaalinen taiteilija, joka on kiinnostunut feminismistä, autioista ja hylätyistä paikoista sekä taiteen paikkasidonnaisuudesta.

Hänen näyttelynsä autionainen oli esillä Hyvän mielen talossa lokakuussa 2024 – Halloween-estetiikkaa täynnä olevassa kuussa. Hän yhdisti hyvin erilaisia tekniikoita, kuten syanotypian, taidevalokuvauksen ja tekoälyn.

Näin Inkeri kuvaili näyttelyään:

“autionainen on kokoelma tummia tarinoita surun ja vihan sumuisilta ja arvaamattomilta rajamailta” 

Haastattelussa Lölä Florina Vlasenkon Inkeri Jäntti puhuu myrkyllisestä positiivisuudesta, sensuroiduista tunteista, voimaannuttamista valokuvista ja asioista siltä väliltä.

Taideteos kuvassa: Inkeri Jäntti

Kuinka kauan olet työskennellyt autionainen konseptin parissa ja miksi pidit siitä ylipäänsä?

Se tuli yhdessä Instagramin kanssa: halusin saada tilin pimeälle estetiikalle.

Aloitin valokuvaamisen hylätyissä taloissa ollessani noin kaksikymmentä – kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina pitänyt niitä kiehtovina, enkä oikein tiedä miksi. Lapsena suunnittelimme monta kertaa, että pääsemme sisälle hylättyyn taloon, mutta sitten, kun olimme juuri tekemässä sitä, aina kuului melua ja juoksimme karkuun. Lähempänä parikymmentä minusta tuli tarpeeksi rohkea päästäkseni sisään.

Joten 20-vuotiaana aloin valokuvata hylättyjä taloja ja hylättyjä paikkoja. Kun otin yhä enemmän kuvia talojen sisällä, tutkin yhä enemmän niiden sisältä. Ja minä rakastin heitä.

Olen myös aina rakastanut kuvaa kauniista naisista, jotka ovat surullisia (nauraa). Rakastin muotia ja gootti elokuvia, draamaa ja musiikkia. Halusin kertoa tarinoita, mutta olen liian kärsimätön kirjoittamiseen enkä hyvä piirtämään, joten tarinankerronta tuli kuvien kautta. Nämä olivat tarinoita mielenkiintoisissa vaatteissa olevista naisista, jotka olivat surullisia tai vihaisia.

Aluksi se oli hyvin erilaista – enemmän goottimuotia ja emo-tyyliä. Sitten se siirtyi hitaasti kohti visuaalisia tarinoita.

Olen monta kertaa kohdannut kommentin ”Olet niin negatiivinen! Tumma! Pessimistinen! Ylidramaattinen!" Joten halusin tämän yhden paikan, jossa voisin olla kaikkea sitä häpeämättä. Paljon draamaa, pimeyttä ja kuolemaa. Nautin siitä todella. Rakastan vain tehdä sitä. Ihmisten ei tarvitse seurata sitä. Älä katso sitä, jos et halua katsoa sitä.

Näin autionainen Instagram tapahtui 6 vuotta sitten.

Se oli varsin informoitua 1800-luvun kirjallisuudesta ja musiikista, jolla oli monia dramaattisia tunnelmia. Ooppera jostain hyvin masentuneesta, rakastuneesta ja kuolemasta oli ok siihen aikaan. Ei ollut mitään "vain hyvät fiilikset". On outoa, että tällä hetkellä se ei ole ok, koska se ei ole tyylikäs.

Myrkyllinen positiivisuus on enemmän myrkyllistä kuin positiivista, eikö niin?

Kyllä. Alkuaikoina pyysin ihmisiä antamaan palautetta autionaisten tilistä. Eräs nainen sanoi minulle: "Olen pettynyt, että sinulla feministina on nämä kuvat, joissa kaikki naiset näyttävät uhreilta". Tunsin itseni hyökätyksi ja sanoin: "Joo, olemme uhreja. Mikä ongelma?" En halua myrkyllistä positiivisuutta, koska en halua vain "olemme selviytyjiä" -diskurssia. Ehkä he ovat kokeneet paljon, he ovat kirjaimellisesti kuolevia ja surevia ja siinä ei ole mitään.

Taideteokset kuvassa: Inkeri Jäntti

Yksikään selviytyjä tunnelma ei tule ilman näitä vaiheita, eikö?

Joo. Minusta ei ole antifeminististä näyttää, että naiset voivat olla uhreja. Luulen, että tietyissä feministisessä piireissä rohkaistaan osoittamaan vahvaa naishahmoa. Mutta tämä on erittäin tylsää loppujen lopuksi. Se on kuin: "Ok, tämä nainen on vahva. Nyt hän ansaitsee paikan meidän kulttuurissamme, koska hän on kuin mies, vahva".

Mutta naiset, jotka ovat vihaisia, traumatisoituneita ja jotka eivät voi "päästä siitä yli" (sinun oletetaan "päästävän yli"), eivät välttämättä selviä. He eivät ole täydellisiä naisia. Mutta niiden ei tarvitse olla täydellisiä tullakseen hyväksytyiksi, se on pointti.

Valovaelluksillasi hylättyjen paikkojen läpi olet löytänyt erilaisia esineitä ja vanhoja kuvia. Mikä oli yllättävin löytö tähän mennessä?

Rakastan niitä kaikkia! Aikamatkustamiseen ei ole mahdollisuutta, mutta hylätyistä paikoista löydettyjen esineiden kautta pääsee kurkistamaan siellä eläneen ihmisen elämään. Joskus löydän hyvin henkilökohtaisia kuvia, joista on vangittu joitain henkilökohtaisia hetkiä – sen huomaa siitä, kuinka joku katsoo kameraa tai pikemminkin kameran takana olevaa henkilöä.

Kerran menin kävelylle ja minulla oli tylsää, joten menin roskakoriin ja löysin negatiivin maasta. Ajattelin, että maailmankaikkeus antaa minulle palkinnon, koska menin ulos saamaan raitista ilmaa (hymyilee).

Todella vaikea sanoa mikä oli paras löytöni. Löysin muutamia kuvia, jotka ovat suosikkejani. Yksi niistä – kaksi naista poseeraamassa 1950-luvun vaatteissa – on tullut osaksi syanotypia printtiä, joka oli nähtävissä Hyvän mielen talon näyttelyssä. Rakastan sitä. Minulla on sellainen vaikutelma, että sen takana on tarina.

Toinen suosikki löytö kuva on 1980-luvulta / 1990-luvun alusta, otettu salamalla. Tyttö on menossa Halloween-juhliin, hänellä on musta viitta ja raskas meikki kasvoillaan ja hän tekee hauskoja, pelottavia kasvoja. Rakastan sitä niin paljon.

Haluan myös löytää tiloja, jotka ovat todella koskemattomia. Ne näyttävät setiltä – vanhoja huonekaluja, ikkunaa hieman rikki, verhoa kellumassa... Kerran löysin tällaisen kauniin setin, ja seuraavan kerran kun tulin sinne mallin kanssa, koko talo purettiin.

Eniten pidän tarinoista, joita tunnen kuvien, esineiden ja paikkojen takana.

Löysin tämän yhden talon. Pihalla oli auto noin viisitoista vuotta, kuten ilmakuvista näkyy. Ja talon nimi oli "Puujalka" (nauraa). Sain selville, että siellä asui henkilö, jolla oli puujalka. Mutta nimi oli siellä ennen kuin tuo henkilö asui siellä! Joten kukaan ei tiedä miksi paikkaa kutsuttiin "Puujalkaksi". Tämä on outo juttu, josta nautin.

Kuva: Inkeri Jäntti

Haavoittuneiden naisten ja hylättyjen talojen tutkimisessa on kaunis symmetria. Molemmat ovat matkalla, mutta aika on kuitenkin jäässä.

Kyllä. Olen huomannut, että hylätyt talot ovat siellä, missä tunnen oloni kotoisaksi. Hylätty talo on olemassa yhteiskunnan infrastruktuurin ulkopuolella. Säännöt eivät enää päde. Se on eräänlaista paluuta luontoon, eikä kukaan katso sinua. Tunnet itsesi huomaamattomaksi ja täysin koskemattomaksi.

Arvostan suuresti taloja ja siellä asuneita ihmisiä. Se on aina mielenkiintoista, en koskaan saa "tämä on karkeaa" -reaktiota. Se on kielletty paikka ilman sääntöjä!

Samat hienovaraiset tunnelmat ovat kohteissa, jotka olet kuvannut syanotypioissa ja valokuvissa. Pienet yksityiskohdat viittaavat tarinoihin, joita olisi voinut tapahtua, mutta älä kerro niitä suoraan.

Todellakin, syanotypioiden kanssa minusta tuntuu, että laitan siihen pieniä paloja tarinasta. Voin olla täysin väärässä menneisyyden ihmisten suhteen, ja se on okei. Jokainen, joka katsoo näitä kuvia, voi keksiä oman tarinansa.

Syanotypia syntyi 1800-luvulla matemaatikon, tähtitieteilijän ja kemistin John Herschelin omistautuneen kokeilun tuloksena. Nyt teet kokeita tällä kokeella. Miltä se tuntuu?

Tuolloin syanotypia esiintyi jonain varsin tieteellisenä. Se oli ensimmäinen tapa kopioida jotain sinisen piirustuksiin. Saat tarkan kopion ilman virheitä. Nykyään se on hyvin kokeellista. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, ennen kuin se tapahtuu, varsinkin valokuvissa, jotka syanotypia varten teen mustavalkoiseksi, vaihdan kontrastia ja tulostan läpinäkyvälle paperille. Säännöt eivät ole kuten Photoshopissa (hymyilee).

Voit myös yhdistää jotain niin vanhaa kuin syanotypia johonkin niin uuteen kuin tekoäly. Miten löydät tämän yhdistelmän?

Monilla taiteilijoilla on ongelmia tekoälyn kanssa, ja ymmärrän heidät ehdottomasti. On ihmisiä, jotka tekevät tekoälyä jonkun toisen maalauksista ja sitten laskevat niille hintoja. Se on todella väärin.

Minulle tekoäly on ollut toinen työkalu kokeiluun. Pidän myös siitä, kuinka väärin se voi mennä (nauraa). Joskus tekoäly ei vain ymmärrä mitään tiettyä asiaa. Se on ärsyttävää, mutta toisaalta se antaa uusia suuntaviivoja.

Autonainen-näyttelyn tekoälysarjan taustalla on se, että tein konseptisuunnittelua projektille ja halusin tehdä installaation. Annoin tekoälylle luettelon esineistä ja materiaaleista, joita voisin käyttää, en kertonut tekoälylle tarinaa siitä, mitä tein. Se, mikä tuli ulos, oli ehkä oudompaa kuin alkuperäinen konsepti, ja kaikki meni hyvin outoihin suuntiin, joista pidin lopulta.

Tein myös syanotypioita luomillani tekoälykuvilla, ja se tuntui hyvältä, se tuntui enemmän omalta – ei niin, kun työskentelen vain tekoälyn kanssa.

Oli outoa, kun kuuntelin ihmisiä, jotka näkivät kuvat ensimmäistä kertaa. Kuinka nämä on tehty, he kysyivät. Mietin: näyttävätkö ne todella valokuvista?

Taideteos kuvassa: Inkeri Jäntti

Itse asiassa hetkessä he tekivät. Kun alat katsoa kuvia, huomaat, että se saattaa olla tekoäly.

Mielenkiintoinen osa tekoälyä on, että sillä voi tehdä taidetta, mutta se antaa myös ideoita, jotka eivät tule omasta päästä. Se on outo suhde.

Tekoälyllä loin kuvia selkiestä – merinaisista, jotka voit saada ansaan varastamalla heidän hyljetakkinsa. Sitten heidät pakotettiin naimisiin miehen kanssa, jolla oli heidän sinettitakkinsa. Kuvittelin, kuinka lapset – puolihylkeet – tulivat vedestä sanoen "Hei isä!" Tarina on kammottava ja kieroutunut, joten tekoälykuvat sopivat hyvin joukkoon, luut kulkevat kaikkialle ja olennoilla ei välttämättä ole päitä (hymyilee).

Merenneidoista kertovat legendat ovat varmasti hyvin erilaisia täällä pohjoisessa, koska on helvetin kylmää.

Lapsena luin tämän kirjan merenneidoista. Sanottiin, että mitä enemmän menet pohjoiseen, sitä rumimmaksi ja pelottavammaksi merenneidot tulevat (kaikki nauravat).

Selkie-myytti on itse asiassa Iso-Britanniasta ja Shetlandin saarilta. Jotkut grönlantilaiset käyttivät hylkeen turkkia ja purjehtivat pienissä kanooteissa. He kutsuivat heitä Finn Folkiksi. Näin se myytti luultavasti syntyi.

Näyttelynne tapahtui lokakuussa – Halloween-kuukaudella, jolloin jopa massakulttuuri sallii tabujen poistamisen kuolemasta, ja pidä hauskaa sen kanssa. Hyvän mielen talo isännöi säännöllisesti Death Cafeja – tiloja, joissa tabu rikotaan muistuttamaan itseään siitä, että hyvän elämän elämiseen kuuluu pohtia, että se päättyy. Kuinka löysit rohkeutta ja voimaa kohdata kuoleman aihe ja rikkoa tabuja? Ja kuinka onnistuit käsittelemään kuolemaa taiteellisesti, mutta välttämään toivottomuutta? Toivo ei ole kuollut teoksissasi.

Todella? (hymyilee)

Oletko pettynyt?

No, minusta vain tuntuu joskus siltä. Survivor on todella outo sana. Jos selviät hengissä, se ei tarkoita, että menestyisit. "Sinä selviät" tarkoittaa, että pysyt tuskin hengissä. Minulla on ilmeisesti jonkin verran traumataustaa, ja Valokuvat-sovelluksessa puhun siitä.

Monet ihmiset reagoivat traumaan jäätymisellä. Tuntuu kuin olisi kuollut, he voisivat sanoa. Toinen asia kuvien naishahmoissa on, että he ovat kostonhimoisia. He saattavat olla kuolleita, mutta he odottavat nousevansa ja saavansa sinut (nauraa).

He sanovat, että sinun täytyy antaa anteeksi ja mennä eteenpäin – no, en halua, enkä välitä siitä, mitä he sanovat.

Kuva: Inkeri Jäntti

Kuvittele taistelussa haavoittunut sotilas, joka makaa taistelukentällä ja ihmettelee: "Olenko kuollut vai elossa?" Voinko nousta vai enkö pysty?" Sitten joku sanoo hänelle: "Olet niin synkkä, pessimistinen ja negatiivinen!"

En usko, että näyttelyssä oli kyse todellisesta kuolemasta, pikemminkin tunnekuolemasta tai niin raskaasta traumasta, että tuntuu kuin olisit kuollut. Inhoan sanaa "valtuutettu", mutta jos käyttäisin sitä, sanoisin, että voimaantuminen merkitsee sitä, että saa olla täydellinen sotku lattialla. Se on hyvä. Sinun ei tarvitse mennä valoon, jos et halua. Voit pysyä pimeässä.

Mielenterveysjärjestelmä ehdottaa, että on ok tuntea niin, älä vain näytä sitä kenellekään. Älä vaivaudu. Kuvien naiset häiritsevät. Ne ovat ärsyttäviä. He ovat "pahimpia naisia". He sanovat: "Minusta tuntuu paskalta. Haluan kuolla. Ja vihaan teitä kaikkia". He sanovat sen häpeämättä. Siksi rakastin tehdä näitä taideteoksia ja tehdä autionainen Instagramia.

Minulla on huono päivä, kaikki on perseestä, ja teen kuvan ja laitan sen esiin. Tilaajia ei ole paljon, enkä välitä kuka sen todella näkee. Se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi, koska voin ilmaista sen. Nainen jäätyy, kuolee veteen – tältä minusta tuntuu. Katsokaa tai älkää - se on siellä. Pidän siitä.

Kaikkein voimaannuttavaa on se, että saa ilmaista miltä sinusta tuntuu. Se on asia, jota ei usein sallita. Varsinkin traumassa, kun jotain pahaa tapahtuu, etkä saa reagoida. Jos ihmiset tukevat jotain pahaa kokevaa henkilöä ja sallivat hänen reagoida millään tavalla, itkeä, huutaa, niin pitkäaikaista traumaa ei todennäköisesti synny. Posttraumaattinen stressihäiriö kertovat traumat, joihin ei ole ollut mahdollisuutta reagoida.

Onko tämä jotenkin emotionaalista sensuuria?

Se on kaasuvalo. Mielestäni ainoa tapa käsitellä tunteitasi on tuntea ne. Et voi laittaa niitä pois. Tai jos laitat ne pois, ne kaikki menevät pois, et voi valita niitä, jotka jäävät.

Toivon ja toivottomuuden välillä on pitkä tie puolivarjoista. Joskus ei saa toivoa, mutta ainakin lähtee pois toivottomuudesta kiirehtimättä pimeyttä pois.

Kyllä se helpottaa. Uskon, että yrittää paeta kipuasi aiheuttaa ahdistusta. Ymmärrän: joskus sinun täytyy laittaa kipusi pois, et voi käsitellä sitä koko ajan. Mutta sitten menet takaisin.

Pahinta on, kun ihmiset kertovat sinulle, että kun jotain pahaa tapahtuu, sinun täytyy olla tietyssä paikassa tunteissasi. Et voi päättää tunteistasi. Tunne ne vain.

Kuva: Inkeri Jäntti

Miten taiteen tekeminen on vaikuttanut mielenterveys matkaasi ja päinvastoin, miten mielenterveys matkasi on vaikuttanut taiteen tekemiseen?

Jotkut eivät pidä minua "oikeana taiteilijana", koska teen taidetta tunteesta, ja tuntuu, ettei se ole ollut trendikästä yli sataan vuoteen. Nykyään taiteen odotetaan usein olevan jonkin verran tieteellistä dokumentaatiota. Taistelen sen kanssa, koska minulle se liittyy paljon tunteisiin. Kuvat ovat myös erittäin tärkeitä. Joskus kun haen apurahaa taiteen tekemiseen, saan vastauksen, että se ei tule tapahtumaan, koska ne ovat "liian kaupallisia".

autionainen-projekti on minulle erittäin tärkeä, koska palaan sen pariin aina. Silloinkin kun luulen, että minua ei kohdella "oikeana taiteilijana" ja että kukaan ei pidä työstäni.

Mielestäni yksi suurimmista asioista, mitä taiteen pitäisi tehdä, on saada sitä luova ihminen tuntemaan olonsa hyväksi – tai pikemminkin aidosti tuntemaan omia tunteitaan (mikä ei välttämättä tunnu hyvältä, mutta antaa jotain). Sitä se minulle antaa. Kun hyväksyt sen, että sinua ei todennäköisesti tunnusteta kansainvälisesti arvostetuksi taiteilijaksi, kysyt itseltäsi: ”Miksi sitten teen tämän? Miksi minä luon taidetta, joka ei ole edes taidetta jonkun silmissä?"

Kun löydän toisen visuaalisesti mielenkiintoisen hylätyn paikan tai työskentelen kuvien parissa tai otan valokuvia, tiedän vastauksen: ”Haluan vain. Pidän tästä. Se saa minut tuntemaan oloni nähdyksi. Tuntuu, että jaan osan itsestäni, ja se on minulle tärkeää.

Tällä tavalla se liittyy mielenterveyteen.

Kuvaan koko ajan, joka päivä, paljon puhelimellani. Yhteys mielenterveyteen on myös tämän prosessin sallimisessa. Minulla on toinen Instagram-sivu, hyvin banaali, itse asiassa realistinen, jossa vain tarkkailen – luontoa, rakennuksia, roskia – ja julkaisen niistä kuvia.

Kuva: Inkeri Jäntti

Jos minulla oli todella huono päivä tai paljon ahdistusta, menen vain ulos kuvaamaan jotain, kuten pyöreitä tai märkiä asioita. Joskus se voi olla maadoitusta, se voi olla jotain, jota toistat – ja se voi auttaa ahdistukseen.

Joskus minulla ei ollut mitään ideoita etukäteen, vain tuli paha mieli ja pakotin itseni luomaan jotain. Se auttoi. Jos alat tehdä jotain, kävellä ja ottaa kuvia, löydät päivän päätteeksi jotain mielenkiintoista. Vaikka se on hyvin pieni, kuten luut (nauraa). Kerran löysin roskakorista paperin, joka oli kuvitteellinen kartta kuvitteellisista maista. Se oli kiehtovaa! Tällaisten asioiden tarkkaileminen ja jakaminen voi tehdä päivästäsi vähemmän paskaa. Onnea!

Inkeri Jäntin teokset ovat myynnissä.