"Taiteen tekeminen lähtee liikkeelle, kun uskoo, että on vapaus tehdä mitä tahansa"

”Taiteen tekeminen lähtee liikkeelle, kun uskoo, että on vapaus tehdä mitä tahansa”

Taitelija ja tuottaja Sade Aakko – ilosta ja elosta

Hyvän mielen talon kuukauden taitelija on Sade Aakko. Hänen näyttely ”Ilot / Elot” on ollut esillä kesäkuussa Hyviksen tiloissa.

Sade on myös Hyvän mielen talon näyttelytoiminnan tuottaja.

Hän keskusteli Hyvän mielen talon Lölä Florina Vlasenkon kanssa.

– Elot ovat kokoelma aavemaisen unelmoivaa tunnelmaa huokuvia mustavalkokuvia. Kuvat kertovat tarinaa uudelleen yrittämisen pelosta ja jännityksestä, kasvusta ja uskalluksesta, sekä toivosta ja rohkeudesta lähteä liikkeelle.

Ilot ovat asioita, jotka kannattelevat ja auttavat jaksamaan sekä haaveilemaan. Kuvissa on kesän riemua ja juhlaa, juhannusyön taikaa, tanssivia keijuja, ilon pirskahduksia.

– Miten aloitit valokuvaamisen ja visuaalisen tarinan kerronta?

– Kiinnostus valokuvaukseen taidemuotona alkoi kuva-artesaani opintojen aikana melkein 20 vuotta sitten.

Erityisen vaikuttava kokemus oli päästä kokeilemaan pimiötyöskentelyä ja nähdä kuinka itselle merkityksellinen hetki ilmestyy kuvaan ja herää henkiin uudelleen.

Me pystymme jäämään peilaamaan hetkeä. Miksi juuri tämä herätti jotain ja kiinnitti huomion? Ihanaa, että hetken voikin tehdä pysyväksi ottamalla kuvan, jolloin sitä suhdetta voi jäädä tutkimaan. Mitä se herättää? Mitä se herätti itsessä? Olen katsonut maailmaa täysin eri tavalla siitä lähtien.

Minun luovat harrastukset ovat aina tulleet ja menneet uudestaan ja uudestaan. Vuosien varrella otin välillä puhelimen kameralla kuvia, välillä vain katselin maailmaa, välillä harmittelin, kun ei ollut kunnollista kameraa ottaa jotain tiettyä kuvaa. Sitten sain perheeltä 30-vuotislahjaksi järjestelmäkameran ja innostuin taas uudestaan kuvaamisesta. Kuvaamisesta tuli todella tärkeä keino pysähtyä hetkeen ja löytää yhteys itseensä sekä ympärillä olevaan.

Kuva: Lölä Vlasenko

– Näyttelyssäsi on paljon kontrastia. Yksi osa siitä on mustavalkoinen visuaalinen tarina, joka on kerrottu vuoden kylmänä aikana otettujen kuvien kautta. Toinen on täynnä värejä, lämpöä, kesän tunnelmaa ja luontoa, jonka kohokohtana on valtava juhannus. Kontrasti korostaa matkaa pimeydestä valoon. Miten olet yhdistänyt nämä eri asiat?

– Se tuli luonnostaan. Oli tosi paljon kontrastia omassa elämässä ja kaksi jakoisuutta. Siinä vaiheessa, kun suunnittelin näyttelyn konseptia, oli todella synkkä ja raskas talvi melkein selätetty, jonka aikana koin myös paljon surua lähiomaisen kuoleman myötä. Kuitenkin täytyi pystyä pitämään elämästä kiinni ja löytää ilon lähteitä. Kesän rientoja suunnitellessa sain jotain mitä odottaa ja Juhannus on lempi juhlani.  Kontrasti syntyi myös siitä kipuilusta vuodenaikojen välillä, kun talvi tuntuu väistyvän niin hitaasti kesää odottaessa.

Oli surua ja iloa paljon (nauraa) – tarvitsin itse aikaa ja mahdollisuuden käsitellä sitä kaikkea. Elämä on jatkuvaa muutosta.

– Puhumme kesäkuussa, kuussa, jolloin aurinko ei laske, jossa Juhannus on huipentuma – pisin päivä ja lyhin yö. Juhannus kokko on näyttelynne keskeinen osa. Juhannuksen jälkeen yö alkaa kasvaa ja talvella täällä Pohjois-Suomessa aurinkoa tuskin nähdään ollenkaan. Miten tämä luonnollinen kontrasti vaikuttaa mielenterveyteen ja taiteen tekemiseen?

– Se vaikuttaa paljon (nauraa)! Ihmisenä suhde ympäristöön ja luontoon on läsnä jatkuvasti vaikkei sitä tiedostaisikaan. Luonnon vaikutusta vastaan joutuu taistelemaan, mutta samalla taistelee tavallaan itseä vastaan. Yhtäkkiä ympäristöstä tuleekin valtavasti valoa ja energiaa, jopa liikaa ja talveksi taas ei jää mitään. Miten antautua sille menettämättä tasapainoa kokonaan voi tuntua tuskalliselta taistelulta, jos sitä ei pääse prosessoimaan ja hyväksymään taiteen kautta.

Kuva: Ilot - Sade Aakko ©

– Et ole vain kuukauden taiteilija. Olet myös tuottanut näyttelyitä Hyvän mielen talossa, kannustanut taiteilijoita ja tukenut taiteen tekemistä. Mikä on suosikkitehtäväsi tämän tuottajan työssä?

– On ollut aivan upea päästä näkemään kuinka kävijämme toteuttavat näyttelyitä - olen saanut nähdä vierestä heidän prosessiansa ja kuinka näyttelyn kautta he ovat tuoneet esiin itsensä ja siten taiteen merkityksen oman mielenterveyden kannalta.

Kun rohkaistuu laittamaan taiteensa, siis itsensä esille, siinä on hyväksyttävä, että olen merkityksellinen ja arvokas. On valtava etuoikeus saada olla se rohkaiseva ja kannustava ääni heille sillä hetkellä.  Olen tykännyt tästä koko hommasta, kyllä!

Kuva: Lölä Vlasenko

– Monilla näyttelyillä, ellei kaikilla, on ollut voimakas installaatiotunnelma. Teit myös installaation näyttelyssäsi – useita valokuvia on ”painettu” puupaloille. Yksi niistä on puussa oleva maatuska, ikonein näköinen. Laitoit esille myös runoja, joita ei voitu lukea. Mitä tekniikkaa käytit ja mikä on suhteesi runoihin?

– Idea lähti siitä, kun työntekijämme Ella Sohlo jakoi minulle ohjeet tekniikkaan, jolla kuva voidaan siirtää puulle ja halusin tätä päästä kokeilemaan. erityisesti kun teemana on luonto ja yhteyden löytäminen. Siitä tulikin todella kirjaimellista, kun puu ja sen tekstuuri tuli osaksi kuvaa. Puu on niin lämmin materiaali. Menetyksen myötä, halusin luoda muiston ja alttarin esiäideilleni. Siksi halusin tuoda ikonipohjalle maatuskan, jonka sain mummultani ja joka esineenä itsessään edustaa minulle sukupolvien jatkumoa, yhteyttä jo menneisiin ihmisiin, sekä eräänlaista viisauden ja ominaisuuksien polveutumista.

Kokeilin sanataidetta ja testasin erilaisia tapoja kirjoittaa runoja. Kahdessa kirjoittamassani runossa oli läsnä samat teemat kuin kuvissani, mutta ne olivat todella henkilökohtaisia. Olikin mielenkiintoista miettiä miten asetan rajat näyttelyssä. Mitä haluan pitää yksityisenä ja mitä haluan jakaa. Päätin sitten kirjoittaa runot uudelleen niin, ettei niitä pysty lukemaan. Halusin jakaa, antamatta itsestä liikaa.

– Todellakin on tapoja ilmaista ja jakaa ilman sanoja. Sanat voidaan kieltää, sensuroida – mutta sensuuri ei voi voittaa taidetta, etenkään abstraktia taidetta. Luuletko, että sanaton taide voi voittaa sensuurin?

– Ehkä joo (nauraa). Kuvissa on hienoa se, että tarkkailemalla, voi löytää mitä vain. Se auttaa myös itsesensuuria tai oikeiden sanojen löytämisen vaikeuksia vastaan. Kun on vaikea sanoittaa ajatuksia, voi silti ilmaista itseä visuaalisin keinoin. Sanojen ja kuvien suhde on myös kiehtova. Mietin tarkkaan kuinka nimeän kuvani näyttelyyn. Yhdellä sanalla voi vaikuttaa paljon kuvan tulkintaan ja sillä voi ohjata katsojaa. Jotkin kuvat nimesin juuri niin, että oma tarinani nousee esiin nimen ja kuvan suhteesta. Osan nimesin niin, että katsoja saa itse löytää nistä oman tarinan.

– Mitä sanoisit ihmisille, jotka tuntevat olevansa luovia ja haluavat tehdä taidetta, mutta ovat liian ujoja kutsuakseen itseään taiteilijoiksi?

– On valtavan tärkeää löytää rohkeus tähän! Minulla itsellä on joskus ollut mielikuva, että taiteilijaksi tuleminen on jotain isoa, virallista, vakavaa, joka vaatii vuosien kokemusta ja koulutusta sekä erityistä teknistä taitoa. Tästä täytyi päästää irti.  Jos sinulla on tunne tai ajatus, saat ilmaista sen miten tahansa – liikkeen, valokuvauksen, tai kirjoittamisen kautta, miettimättä, että nyt täytyy tuottaa jotain. Pikkuhiljaa taiteen tekeminen lähtee liikkeelle, kun uskoo, että on vapaus tehdä mitä tahansa.

Kuva: Matkan alku - Sade Aakko ©

 

Jos olet kiinnostunut järjestämään näyttelyn, olethan yhteydessä matalalla kynnyksellä (Lölä Vlasenko 044 721 4277, s-posti lola.vlasenko@hyvanmielentalo.fi), niin suunnitellaan yhdessä lisää!