Lumisten vuorten ja kaamoksen kaupunki

Sade ropisee, mutta muuten on ihan hiljaista. Kävelen parvekkeelle ja katson hieman surumielisenä, kun auringon viimeiset säteet – ne vähäiset, joita sadepilvet eivät ole nielleet – katoavat vuorten taakse. Vain parin viikon kuluttua ei aurinko enää jaksa nousta takaisin taivaalle laskettuaan. Päivät ovat lyhyitä, eikä lumi ole vielä valaissut syksyn lehtien peittämää maata. Vain korkeimpien vuorten huiput ovat saaneet ohuen valkoisen peitteen.

Pimeää aikaa Tromssassa
Kaamosaika, tai norjaksi mørketid ”pimeä aika”, kestää täällä Tromssassa kaksi kuukautta alkaen marraskuun loppupuolelta. Joulun aikaan kaamos on syvimmillään, kunnes päivät alkavat taas pidentyä. Ihmiset ovat perinteisesti kotonaan ja viettävät aikaa perheen ja ystävien kanssa hyvän ruoan ja lautapelien parissa. Päivällinen on tärkein, ja ainoa, päivän aikana syötävä lämmin ateria. Norjalaisten kanssa voi olla haastavaa ystävystyä, ja kutsu päivällispöytään on vahva merkki siitä, että sinut on hyväksytty perheen ystäväksi. Tavallisesti Tromssa tarjoaa myös valtavasti kulttuuritapahtumia ajan vietoksi pimeneviin päiviin. Tänä vuonna koronavirus hidastaa kuitenkin kulttuurikaupungin menoa. Tapahtumia perutaan ja ihmiset jäävät mieluummin kotiin. Se tekee monille hankalan pimeän ajan yhä haastavammaksi. Varsinkin heille, jotka eristäytyvät koteihinsa yksin, eivätkä jaksa välittää kauniista sinisistä päivistä, joita viimeiset valonsäteet luovat meren ympäröimälle kaupungille.

Kaamos on haastavaa aikaa myös minulle. On pimeää, koleaa, liukasta, märkää. Alkutalvi on enimmäkseen liian lauha, jotta vesisade pääsisi muuttumaan pysyväksi lumeksi. Kehoni kaipaa aurinkoa, eikä jaksaisi herätä aamuisin uuteen päivään. Vaikka kehon kuunteleminen on tärkeää, täytyy kehon signaalit jättää joskus omaan arvoonsa – enhän voi vain nukkua koko päivää! Auringon vaihtaminen kirkasvalolamppuun on onneksi tuonut helpotusta kaamosväsymykseen. Ei se kuitenkaan korvaa aurinkoa. Luonnon inspiroimissa teksteissäni minulla onkin ollut tapana verrata masennusta ikuiseen pimeään syksyyn. Masentuneena koemme samaa psyykkistä kylmyyttä ja pimeyttä kesät talvet. Syksyn pimeys on tasavertainen kaikille: ikkunasta näkyy kaikkien silmissä samaa harmautta, jota masentunut kokee useimpina päivinään.

Aivosumua
Ensimmäisen kaamokseni koin muutettuani Oulusta Tromssaan syksyllä 2016. Olin juuri saanut päätökseen reilun vuoden kestäneen työsopimuksen Hyvän mielen talolla ja lähdin kohti uusia seikkailuja ilman tietoa työpaikasta tai siitä, millainen tulevaisuus minua odottaa uudessa asuinmaassani. Alun haasteiden jälkeen sain lyhyitä sijaisuuksia päiväkodeissa (myöhemmin olen jatkanut työuraani suomen kielen opettajana). Syyskuussa aloittamani kuoroharrastus auttoi myös kielen oppimisessa ja mielen keventämisessä. Uusien haasteiden ja harrastusten viedessä minut mukanaan kaamos hiipi huomaamatta pimentäen päiväni ja sumentaen ajatukseni. Juuri ennen joululomaa tein kahden viikon sijaisuuden päiväkodissa – en kuitenkaan muista siitä jälkikäteen juuri mitään. Annoin tälle tilalle nimen aivosumu. Masennuksen kokeneena voisin verrata tätä aivosumua juuri masennukseen. Kuitenkin sillä erotuksella, että en ollut surullinen (tai en ainakaan muista olleeni!) Nykyään kestän kaamosta paremmin, mutta odotan sitä tänäkin vuonna hieman huolissani. Erityisesti sen vuoksi, että jokavuotinen etelänlomani Suomeen ei toteudu koronarajoitusten vuoksi ja koen ensimmäistä kertaa kaamoksen koko pimeydessään.

Uudet tavat käyttöön
Olemme Tromssassa olleet onnekkaita, sillä korona ei ole päässyt meillä leviämään ennen tätä syksyä. Viimeisen viikon aikana Tromssa on kuitenkin joutunut kiristämään rajoituksia huomattavasti, kun tartuntoja ei ole enää kyetty jäljittämään. Itse riskiryhmään kuuluvana koronarajoitukset ovat iskeneet kovasti arkeeni. Annan oppilailleni etäopetusta, olen joutunut lopettamaan kuoroharrastuksen, enkä ole juuri päässyt näkemään ystäviäni. Toisin sanoen olen ollut kotona asunnossani (kesää lukuun ottamatta) maaliskuusta asti. Kauneimmat (suomalaiset) joululaulut ja kuoroni joulukonsertti Jäämerenkatedraalissa ovat tavallisesti olleet kaamokseni kohokohtia. Paluu Suomeen perheen ja perinteisten jouluruokien äärelle on aina ollut valoni pimeydessä. Eivät kuitenkaan tänä vuonna. Suomi on suljettu ja laulaminen on yksi helpoimmista tavoista saada tartunta.

Tänä vuonna joudun etsimällä etsimään uusia kohokohtia kaamoksen keskelle, mutta en anna periksi: Olen siirtänyt peli-illat nettiin ja kaverit videoyhteyden päähän. Olen opettanut perheenikin pelaamaan lautapelejä netissä. Olen vaihtanut kuoron harjoitukset ja konsertit vanhojen nauhoitusten mukana laulamiseen. Olen pysähtynyt ja yrittänyt löytää haastavan tilanteen parhaat puolet (ja välillä antanut itkun tulla, kun en niitä ole löytänyt). Korona-aikana olen saanut aikaa pitää huolta itsestäni. Stressi on vähentynyt, vaikka korona välillä ahdistaa. Olen aloittanut uuden harrastuksen, öljymaalauksen, nettivideoiden opastuksella. Olen saanut aikaa miettiä, mitä oikeasti kaipaan ja tarvitsen elämältä – ja mistä saa tilattua suomalaista joulusuklaata!

Kaikki järjestyy kyllä
Tänä vuonna saan kokea norjalaisen joulun puolisoni perheen luona. Norjalainen jouluruoka on melko erilaista kuin Suomessa, mutta ei joulun vietto muuten eroa suomalaisesta. Aion leipoa piparipullia ja opetella tekemään maksa- ja porkkanalaatikkoa, jotta saan itselleni suomalaisen joulun tunnelmaa. Kaikki kyllä järjestyy, vaikka se ei aina siltä tunnu. Voimia sinullekin pimeneviin päiviin, ja hyvää joulua!

Lopuksi haluan lähettää rakkaita terveisiä tutuille Hyvän mielen talolla. Olette aina sydämessäni ja mielessäni. Niin mahtavaa joukkoa on mahdotonta unohtaa.

Terveisin Mirja Lahti

Kirjoittaja on entinen Hyvän mielen talon työntekijä sekä mielenterveyskuntoutuja. Hän on koulutukseltaan kieltenopettaja ja opettaa nykyään Norjassa osa-aikaisesti suomen kieltä.