Äiti, omainen ja rinnallakulkija

Haluan tuoda esille huoleni lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden huonosta tilanteesta. Tämä asia on ongelmallinen koko Suomen tasolla, mutta erityisesti olen huolestunut Oulun seudun lasten ja nuorten huonosta tilanteesta. Tämä asia on minulle myös henkilökohtaisesti ajankohtainen ja tuonkin tämän asian esille mielenterveyden häiriöistä kärsivien nuorten äitinä ja kanssakulkijana. Tuon tämän asian esille myös kaikkien meidän vanhempien puolesta, jotka joutuvat taistelemaan omien lastensa oikeuksien eteen.

Ongelmat alkavat osalla jo varhaislapsuudessa, jo päiväkoti-ikäisillä lapsilla on nähtävissä ongelmia, joihin ei puututa riittävillä tukitoimilla. Useimmilla lapsilla mielenterveyden ongelmat tulevat näkyviin ala- tai yläkoulun aikana ja useimmilla tämä tapahtuu murrosiän kynnyksellä tai sen aikana. Ongelmana näissä on erityisesti avohoidon palveluiden riittämättömyys ja hoitoon pääsemisen vaikeus. Ongelmana on myös päiväkotien ja koulujen henkilökunnan vähäiset tiedot mielenterveyden häiriöistä ja niihin saatavilla olevista tukitoimista.

Oulussa on periaatteessa toiminnassa perheneuvola, lasten psykiatrinen klinikka, lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut (lanu) ja viimeisimpänä vaihtoehtona on Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin Peltolan yksikössä osastot 50, 70 ja 77. Mutta missä vika, että lapset ja nuoret eivät saa riittävää apua ja tukea, riittävän aikaisessa vaiheessa?

Yksi iso ongelma on, että vanhempien huolta lapsen/ nuoren tilanteesta ei oteta tosissaan. Vanhemman asiantuntijuus oman lapsensa elämässä sivuutetaan ja jätetään huomioimatta. Siinä vaiheessa, kun koululta alkaa tulla viestiä, että asiat eivät siellä suju, ollaan jo sairauden osalta aika pitkällä. Yleensä oireilu näkyy ensimmäisenä kotona ja vasta myöhemmin lapsen/ nuoren muun elämänpiirin paikoissa. Liian pitkään ajatellaan, että kyseinen vaihe kuuluu ikäkauteen. Huoli pitäisi ottaa huomattavasti aiemmin huomioon ja tehdä tarvittavat toimenpiteet aikaisemmin. Aina selitys lapsen käytökseen ei löydy myöskään kotoa, jolloin syytä ei pitäisi sieltä lähteä etsimään, vaan kartoittaa tilanne kokonaisvaltaisesti.

Toinen iso ongelma on hoitoon pääseminen. Jonot ovat pitkiä sekä avopalveluihin että sairaalahoitoon. Ei ole oikein, että lapsi tai nuori joutuu odottamaan kuukausia avohoitoon pääsyä, ja kuukausia tai jopa yli vuoden sairaalahoitoa. Avun tarpeessa olevalle tämä on kohtuuttoman pitkä aika. On tilanteita, joissa oireilevan lapsen ja nuoren tilanne on kriisiytynyt avohoidon tukitoimia odottaessaan niin pahaksi, että hän on lopulta joutunut kriisijaksolle tahdonvastaisen hoidon päätöksellä. Osa oireilevista nuorista myös sijoitetaan tai otetaan huostaan, vaikka oikea keino olisi tarjota riittävää apua ajoissa.

Tärkeintä olisi korjata ongelmat hoidon saatavuudessa ja avohoidon laadussa ja määrässä. Arvioon pitäisi päästä paljon pienemmällä kynnyksellä ja nopeasti. Arvion jälkeen työskentelyn tulee alkaa kohtuullisen pian ja erityisesti pitää huomioida, että suunniteltu hoito toteutuu. Erityisesti nuorille on tärkeä välittää viesti, että hoitoon tulee sitoutua ja käynneille tulee mennä. Puhumaan ei voi ketään pakottaa, mutta tietoisuus siitä, että paikalle pitää mennä, antaa viestin välittämisestä. Liian herkästi avohoito paikoissa annetaan periksi ja nuorelle annetaan ikään kuin vapaus valita saapuuko paikalle vaiko ei. Myös työntekijöiden pysyvyyden ja sitouttamisen takaaminen on tärkeää. Lapsen tai nuoren hoidon toteutumisen kannalta on haitallista, jos hoitava henkilökunta vaihtuu tiheään.

Voimakkaasti oireilevien lasten ja nuorten pitäisi saada apua nopeammin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sairaalapaikkoja ja vuodepaikkoja oikeasti lisätään. Usein vasta itsemurhalla uhkaileva lapsi otetaan hoitoon. Silloin tilanne on jo todella vakava. Oma lapseni joutui odottamaan nuorten osastolle pääsyä kriisiosastolla yli kaksi kuukautta, koska osastolla ei ollut paikkoja. Valitettavasti se on tässäkin asiassa raha, joka ratkaisee. Mutta koska osastohoito on sitä euroilla mitattuna kalleinta hoitoa, olisi erityisen tärkeää panostaa avohoitoon - sen laatuun ja määrään.

Vanhempana on oma olo ollut usein voimaton ja avuton. Avun tarve on näkynyt lapsissa jo vuosia ja apua on yritetty hakea paikasta jos toisestakin. Avun saanti on kaatunut pitkiin jonoihin, osittain lasten haasteita ei ole osattu tunnistaa ja meille on sanottukin suoraan, ettei kriteerit täyty avun saantiin. Suurimpana mittarina tunnuttiin pitävän itsetuhoisuutta ja ennakoivaan työskentelyyn ei ollut resursseja, eikä motivaatiota henkilökunnan taholta. Tilanteen kriisiytyessä nuori sai kriisiapua, mutta vanhempana jäin yksin. Kaipasin vertaistukea ja ammatillista tukea.

Vähän vahingossa päädyin Hyvän mielen talon toimintaan mukaan ja sieltä olenkin saanut molempia. Omituiselta kuitenkin tuntuu, että vaikka useaan otteeseen pyysin apua ja tukea nuorta hoitavalta taholta, ei minua ohjattu esimerkiksi Hyvän mielen talon toimintaa tutkimaan. Minulle sanottiin suoraan ettei ole olemassa palveluita, joita kaipasin. Nyt kuitenkin tiedän, että Hyvän mielen talo eli Hyvis tarjoaa juurikin niitä palveluja, joita minä ja monet muut omaiset olemme kaivanneet ja tietoa on jaettu myös sairaalan henkilökunnalle. Henkilökunta ei kuitenkaan jaa tätä tietoa ainakaan systemaattisesti sairastuneen omaisille.

Jatkossa pitäisi siis satsata mielenterveyspalveluiden määrään, laatuun ja omaisten jaksamisen tukemiseen. Jos resurssit eivät kunnallisella sektorilla riitä, pitäisi toimintaan ottaa mukaan yksityinen sektori ja ns. kolmas sektori eli eri järjestöt ja heidän tarjoamat palvelut. Omaisten ääni pitäisi ottaa kattavammin huomioon ja esimerkiksi kokemusasiantuntijoita kannattaa pyytää kertomaan kokemuksistaan, kun toimintaa tai budjetointia suunnitellaan.

Kirjoittajana Äiti, omainen ja rinnalla kulkija Sanna Huhta